Legin loppu, Major Tom ja treenipainohävetys

Hei taas kansalaiset. Tässä istuskelen ja ihmettelen lämmön johtumista, tälläkertaa uunin lämmön johtumista siipikarjan kappaleisiin; sitä, miten hitaasti tämä käy ja miten pitkä aika on 50 minuuttia maailmassa, jossa joku saattaa olla about koko elämänsä (vaikkakin odotetusti hyvin lyhyen sellaisen) ilman ruokaa.

Yhteiskuntapoliittinen keskustelunavaukseni on hämäystä, koska minulla ei ole minkäänlaista aikomusta puhua teille nyt nälänhädästä sanan varsinaisessa merkityksessä. Aion puhua teille menneestä viikosta: tätä kirjoittaessani on siis lauantai, ja istuskelen kirjoittamassa ja odottelemassa kohta alkavaa tehtävääni Länsi-Vantaan yöelämässä, viimeinen tällainen viikonloppu ennen seuraavaa reissua. Hommien jälkeen lyhyet unet, ja sitten nokka kohti kotia. Woo-haa!

Sami, minä ja Honeystinger-korruptiotuotteita
Sami, minä ja Honeystinger-korruptiotuotteita

Söin muuten tuossa välipalaksi eilen vastaanottamiani korruptiotuotteita. Kävin palaveeraamassa vanhan ystävän kanssa, joka puuhaa Honeystinger-patukoiden parissa. Ainoa protskupitoinen energiapatukka, joka ei tee musta ilmansaasteilmapalloa. Kannattaa tilaisuuden tullen tsekata, löytyy ainakin joistain K-ryhmän kaupoista ja hyvinvarustetuista liikuntapaikoista myynnistä. Tämä oli tuotesijoittelua, mutta en suostu mainostamaan muuta kuin sellaisia tuotteita, jotka mun itseni mielestä on hyviä.

220kgEdeltävän viikon jäljiltä treeni kulki ihan toisella tavalla. Koko kroppa on ollut IHAN täynnä virtaa koko viikon, ja vaikka työsarjat on olleet semipitkiä (12-15tst) niin sitä vaan jaksaa ihan toisella tavalla. Lepäily kannattaa välillä, oikeasti. Vaikka se puuduttavaa onkin, niin kyllä se vaan on niin, ettei mikään kone pyöri kauheen jouhevasti ilman ajoittaisia huoltotaukoja. Elopaino junnaa edelleen 100kg tietämillä, eikä ota noustakseen, vaikka kaloreita on nostettu. Tuntuu, että kaikki tulee vaan suoraan läpi; aineenvaihdunta käy ihan ylikierroksilla, ja saatan helposti hukata kahden tunnin treenin aikana litrankin nestettä. Viikon treeneissä oli asetettu tavoitepainot, jotka lähes poikkeuksetta painoin menemään as-is, poikkeuksena käsipainoilla tehdyt penkki- ja vinopenkkipunnerrukset. Saatoin mielessäni kuvitella David Bowien laulamassa ”Ground control to Major Tom, your circuit’s dead, there is something wrong…” kun se happi sieltä lihaksesta vaan loppui kesken noston, ja painot jäi niille sijoilleen, puolimatkaan. Voi voi sitä turhautumisen määrää.

Johanna kirjoitti blogipostauksen ja omisti sen mulle, kun negailin ja murjotin ja olin tosi lannistuksissani tässä. Keskeisin nappaamani viesti siinä oli se, että muutoksen ja kolhujen pelkääminen ja välttäminen ei tee susta vahvaa, vaan se tekeminen, ja ne kolhut joita siinä tehdessä välttämättä aina saa. Rapatessahan nimittäin roiskuu, aina. Ihminen on lentänyt kuuhun vehkeellä, jonka innovatiivisuutta mittaamaan en edes keksi mitään hyvää metaforaa, mutta tekniikaltaan tämä tuomiopäivän vekotin vastasi hormooneja syönyttä säilyketölkkiä, jota ohjataan hehkulampuista ja kangaspäälysteisestä kuparijohdosta askarrellulla taskulaskimella. Ainiin ja joka lentää muuten avaruudessa, kuuhun, ja jolla muutama kaveri pääsi turvallisesti sinne ja takaisin; siinä teille tekemisen meininkiä. Tää on se kohta kun omat tekemiset alkaa tuntua jotenkin vähän mitäänsanomattomilta. Jos joku tuolla olis ruvennut ynisemään ettei se varmaan onnistu ja pelottaa ja sitä ja tätä, ”jätkät hei, mietitääs ny, onkohan tää nyt oikeesti fiksua”, olis koko homma jäänyt ehkä tekemättä. Sitten on kolikon toinen puoli. Joskus voi mennä ihan häneiksi. Niinku vaikka tuossa ihan taannoin Virgin Galacticin testilennolla, tai aiemmin esille ottamassani biisissä Major Tomilla. Jos ei ole valmis myös kohtaamaan sitä tilannetta, josta ei oo enää paluuta, et ole valmis ottamaan riskiä.

otsikko_jossu2
Johanna vaipumassa synkkyyteen.

Riskien hallinta ei välttämättä ole riskitekijöiden eliminoimista, vaan se voi olla myös visiointia sen varalle, mitä sitten tehdään, jos tai kun nyt oikein paska läsähtää propelliin. On hyvä tunnistaa ero näiden välillä: riskienhallinta ja pelkurimainen äpylöinti, jossa suunnittelu lähtee siitä, että ”kun en mä kuitenkaan onnistu ni…” Tyhmä ei pidä olla, mutta jos pelaa aina varman päälle, joutuu useimmiten tyytymään keskinkertaisuuksiin. Ei hyvä.

Asiasta toiseen. Oon hirmu tottunut siihen että tullaan puristelemaan hauiksia (ja etenkin takapuolta) ja esitetään joskus teräviäkin kommentteja ja kysymyksiä ulkonäköön liittyen. Joskus se on ihan hauskaakin. ”mitä sä syöt että kasvat tolleen? raejuustoa?”

Yhtä asiaa mä vaan ihmettelen vuodesta toiseen. Kysymystä, paljonko mä VEDÄN PENKISTÄ. Ottamatta kantaa siihen, millainen liike tää penkistäveto itseasiassa olisi, otan mieluummin kantaa siihen, mitä tällä tiedolla on oikeesti merkitystä? Joidenkin samanhenkisten kavereiden kanssa toki pidetään pientä kisaakin siitä, kuka vetää mitäkin eniten mistäkin, mutta miksi joku ventovieras haluaa tietää toisen vetämisistä, vai onko tää joku salikulttuurin tuoma vastine vanhalle kunnon peeniskateudelle? Tästä päästäänkin yhteen niistä monista asioista, mikä tässä hommassa mua kovasti oudoksuttaa. Tosi monesti törmään jutellessani treenaamisesta (ja voi kyllä, ihmisillä harvemmin on mulle mitään muuta juteltavaa…) siihen, että joku kokee kauheen kiusallisena ja nöyryyttävänä treenata jollain pikkupikku punnuksilla. Hävettää heilutella niitä kolmen kilon käsipainoja ”ku siel on niit sataviiskytkg salipenoja jotka tekee hauiskääntöjä 40kg käsipainoilla ja sit ne nauraa mulle”. Tuntuu et treenipainoista on tullut joissain tapauksissa tärkeempää ku siitä ite treenaamisesta. Voin ainakin omalta kohdalta kertoa, että jos mä katson jotakuta treenaajaa sen takia että sillä on olettamaani voimatasoon nähden pienemmät painot, teen sen siksi, että yritän keksiä, tekeekö se teknisesti jotain perustavanlaatuista eritavalla, että voisinko oppia jotain, voisinko saada saman maksimisupistuksen pienemmällä vastuksella, jolloin säästyisi ehkä nivelet, tai saako jollain käytetyllä tekniikalla suljettua pois sekundaarisia lihasryhmiä, tai mitä vain. Ne jotka sinne salille tulee egoilemaan treenikuormilla, herättää ansaittua huvitusta. Ennenkaikkea jos treenaat kuntoilumielessä tai ”ulkonäkö edellä”, eli et esim. pyri tietoisesti kasvattamaan pelkkää voimatasoa kilpaillaksesi kaikkien muiden salilla kävijöiden kanssa, ei käytetty harjoitusvastus kerro itseisarvona tuon taivaallista yhtään mistään. Jos salille meno meinaa tökätä siihen ettet muka ”kehtaa”, mene rohkeasti käymään siellä, varmaan saat salille kurkata ihan maksutta, ennen salikortin hankintaa. Kiinnitä huomio siihen, kuinka moni niistä, jotka oikeasti treenaa, edes huomaa toisten treenejä.

Olin kipee.
Olin kipee.
Bodypeukkuja
Bodypeukkuja

Edit: Nyt viimeistellessäni tätä kirjoitusta olen juuri toipumassa veemäisimmästä asiasta maailmassa, jos ei lasketa purkkaa tukassa, itikanpuremaa selässä sellaisessa paikassa jota ei ylety raapimaan, tai sitä tunnetta kun luistimet puristaa jalkoja – nimittäin flunssasta. Kävin riehumassa gymillä valmentajani valvovan silmän alla, ja turhautti niin p***eleesti kun happi loppui ennenku edes kerkesi kunnolla käyttää voimaa. Raivosta ja turhautumisesta ammennetulla voimalla kampesin yläkroppatreenin loppuun, vaikka ehkä alun alkaenkin olisi kannattanut miettiä, että se kurkkukipu ja tukkoinen nenä ja orastava kuumeinen olo ehkä saattaisi tarkoittaa sitä, että kroppa yrittää hienovaraisesti vihjailla, että ”mitäpä jos nyt vaikka antaisit mun levätä välillä, pösilö”.

Sairastan melko harvoin, ja sitten kun sairastan, se on aina raskasta, joskus fyysisestikin, mutta ennenkaikkea henkisesti. Salille ei voi mennä, ihmisiä ei voi tavata, eikä oikein energia riitä mihinkään muuhun ku lojumiseen. Koko kroppa on turvoksissa ja olo on kammottava, syöminen on vaikeaa ja kivuliasta ja kaikki tuntuu vaan kokoajan pahalta, vaatteet sattuu päällä mutta ilman on kylmä. Näin ollen en ole tätäkään artikkelia jaksanut viimeistellä, ennenkuin nyt; sisuuntuneena kaikesta tästä kärsimisestä keräsin kimpsut ja kampsut ja suuntasin paikalliseen pubiin, Hunteriin, istumaan ja naputtelemaan kahvikupin äärelle. Itsensä voittamisen fiilis. <3

Viikonloppuna tiedossa vanhemman jälkikasvun syntymäpäiväjuhlat ja isänpäivä, jonka jälkeen starttaan taas toiseen vakiosijaintiini, Länsi-Vantaalle.

Until we meet again,
–T

2 vastausta artikkeliin ”Legin loppu, Major Tom ja treenipainohävetys”

  • Tuo ”kehtaaminen” on mielenkiintoinen asia. Menin ensimmäisen kerran salille PT:n seurassa ja kieltämättä teki terää – parempi kuin olisin mennyt yksin sinne olemaan peurana ajovaloissa. Mutta vaikka menisi yksin, ei se ”kehtaaminen” saisi olla esteenä.

    Tällä hetkellä minua ei voisi vähempää kiinnostaa, jos jollakin on innostusta katsoa kun teen treenejä. Kukaan ei ole tähän mennessä tullut kommentoimaan ja oma keskittyminen itse treenin aikana on sitä luokkaa, ettei ole aikaa katsoa, kiinnostaako ketään :D

    Toivottavasti olet jo parantunut, itselläkin vähän sama vika. Viimeksi kun sairastin, aluksi luulin, ettei minulla voi olla kuumetta (harvemmin on), mutta yllättäen lopulta se pomppi 40 tietämillä :D

    • PT-tunneilla on paljon merkitystä, näistä mainittava paitsi oikeiden suoritustekniikoiden omaksuminen, myös noiden päänsisäisten ennakkoluulopolttoisten lukkotilojen avaaminen. Muistan kun itse olin ensimmäistä kertaa ohjatusti salilla, joskus vuonna 2007; vaikka tuo salijäsenyyden kylkiäisenä tullut ohjauskerta ei sinällään ”paljoa merkinnyt”, niin teki kuitenkin sen, että leijonauroksen itsevarmuudella suuntasin sinne salille seuraavankin kerran, kun ”tiesin mitä teen”. :)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *