”Rewind selecta!” eli tässä teille repost.

Tää on repostaus mun yhdestä helmikuisesta facebook-päivityksestä. En haluu keksiä aina pyörää uudelleen, ja mun mielestä mun edellinen kirjoitus nosti pintaan sanoa nää sanat julki uudelleen.

Oon jo pitkään miettinyt tätä, mutta yks päivitys lopulta synnytti päätöksen purkaa tää teille. Tässä se tulee; tätä ei oo suunnattu kellekään henkilökohtaisesti, mut jos tätä lukiessas tunnistat itsesi tästä, tää on sillon sulle.

Musta on hienoa ja kunnioitettavaa, että on tähtäin korkealla. Ihailen kaikkia teitä jotka olette asettaneet tavotteenne sellaisiksi, että muut ehkä jo suhtautuu niihin hymyillen. Musta on upeaa seurata vieressä kun ikenet veressä kampeatte kohti näitä tavotteita, jotkut kuvainnollisemmin ku toiset. Tulee hyvä mieli teidän onnistumisista, ja elän niissä usein mukana kun ne olis osa mun elämää, vaikka luen niistä kelmeän ruudun takaa. Mutta. Ja tässä tulee nyt se iso MUTTA.

Muistakaa olla armollisia itsellenne. Muistakaa, että olette ihmisiä, ja rankasemalla itseänne epäonnistumisistanne kohtuuttomasti teette itsellenne enemmän hallaa ku hyötyä. Raivoisalla totaalikieltämisellä, itsenne kepittämisellä ja yleisellä negatiivisella palkitsemisella lataatte koko tekemisenne ja olemisenne täyteen negatiivista energiaa; syyllisyyttä, pakkoajatuksia, stressiä ja riittämättömyyttä. Okei, joillain teistä se toimii ja olette kuin olettekin ajoissa tavoitteessanne, ja ylitättekin sen henkisen panssarivaununne telaketjut kirskuen matkalla kohti seuraavaa valloituksen kohdetta. Onko se sen arvoista?

Lopullisen tuomion koitteessa (ja kyllä, se koittaa meille kaikille), tai sitä kiikkutuolissa amyloidiplakkisine aivoinemme odotellessa tärkeämpää luulis olevan muistot niistä onnistumisista, niistä hetkistä, kun olette menneet eteenpäin, ja saaneet siitä hyvän fiiliksen. Näille kontrastina tarvitaan myös epäonnistumisia; niitä hetkiä kun toteat että nyt se hiton rima putos, helkkari, yritys oli kova, takas piirustuspöydän ääreen. Tahtoo sanoa, huonoilla päivillä on roolinsa ja tarvekehyksensä, ja niitä ei tarvii selitellä, eikä niistä taivaan tähden pidä itseään roimia. Mitä sitten, kysyy se joka luki tän Kanye West -grillilasit päässä eikä siks nähny ku puolet riveistä? No daa, niistä pitää oppia; kerätä se rima ja ripustaa se uudelleen ja arvioida, mitä tarttee lisää että sen yli pääsee sitten seuraavalla yrityksellä!

Jatkakaa ihmiset tekemistä, muistakaa tekin onnitella itseenne välillä tekemästänne hyvästä työstä. Ja jos tekee mieli daim-kakkua ni kyllä sitä voi syödä palan ilman, että muuttuu heti läskiksi diabeetikoksi, tai on epäonnistunut superhyperdieetissään tai murskannut haaveensa vuosituhannen baywatchkropasta. 

Tää oli nyt tässä, piis and out.
–T

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *