”Blogiini kirjoitan kun en muuta voi, Jumala minua auttakoon” sanoisi Martti Luther, jos olisi elänyt 2000-luvulla. Onnekseni oma agendani on paljon vähemmän jumalinen, ja suuremmaksi onnekseni en ole Martti Luther, koska jo pelkästään nykyisessä persoonassani kohtaamani haasteet saavat aikaan sen, etten tarvitse kynsisaksia juuri koskaan. Paitsi ehkä varpaankynsiin, koska en ylety niitä puremaan.
Aamuni alkoi mitä mainioimmin; kuuden tunnin unien jälkeen söin, ja sitten nukuin vielä kolmen tunnin päiväunet, ja söin uudestaan. Aurinkokin paistoi ulkona, ja olo oli suhteellisen seesteinen ottaen huomioon, että olen reissussa, ja odotettavissa on iltavapaa. Ei siinä, kamppeet niskaan ja kohti Fitness24seveniä, vuorossa selkä-takahartia-hauisrääkkiä, jaksotuksen mukaisesti kutosia ja kaseja, eli isoja rojuja tankoon. F**k yeah.
Tästä alkoikin sitten tasainen alamäki loppupäiväksi. Salilla oli hyvin tilaa, mutta kaikki ne seitsemän ihmistä, jotka sinne olivat pesiytyneet, olivat tulleet sinne tekemään treeninsä ihan kiusallaankin juuri niillä välineillä, joita minä olisin treeneihini tarvinnut. Ei vapaata tankoa, levypainoja, smithiä, mitään. Otin kahvakuulan, tein lämmittelysarjoja kohdelihaksille sillä, ja odottaessani epätoivoisesti, että nämä Länsi-Vantaan kehonrakennuslupaukset vapauttaisivat edes jonkun panttivangeistaan käyttööni, kiroilin mielessäni surkeaa tuuriani ajoitusten suhteen.
Päästyäni lämmittelyn loppumetreille, puhelimeeni (joo, mulla on puhelin mukana treenatessa; koska musiikki, treenipäiväkirja ja saliselfiet<3) tuli viesti, joka turmeli fiiliksen lopullisesti; yhden projekteistani rahoituskumppani päätti vetäytyä projektista. Tosi -tun kiva, mietin, keljutti ku kännistä karhua kevättalvella. Tein muutaman sarjan ylätaljaa ja totesin, että turvottaa, ärsyttää, itkettää, masentaa ja riepoo niin paljon, että parempi lopettaa ja tulla myöhemmin jatkamaan. Keräsin kimpsuni ja lähdin pois tappiomielialan saattelemana, ja unohdin tietysti kaapin lukon kaapin oveen roikkumaan. Täydellistä.
Ruokaa, muutama masentava työpuhelu ja sitten mieli mustana projektien pariin. Synnytettyäni kivuliaasti muutaman pätkän väkinäistä webbikoodia sain soiton serkkupojaltani, joka oli vailla henkistä tukea aloitellessaan blogiprojektiaan. Liittyminen takaisin sosiaaliseen verkostoon, ruokaa ja blogipostauksen kirjoittelua ja Teron writer’s blockin purkuhommia ensin Myyrmannin kulmakonditoriassa kanafetasalaatin parissa, ja sitten käsitteeksi muodostuneessa Bar N:o 1:ssä. Takaisin nousuun.
Kiitos kaikille hurjasta tsempistä blogini avauspostauksen yhteydessä, muuten. Vilpittömästi yllätti, miten paljon hyvää palautetta sain heti alkuun! Mahtava juttu. Toivottavasti pysytte kaikki mukana jatkossakin!
Piis & aut,
–T
